OPPIMISEN VAIKEUDESTA OPPIMISEN ILOON

Anja Valtosen artikkeli, Kinesiologia- & EduKoo Uutiset 3 / 2000

Elämme merkillistä vastakohtien aikaa. Tek­niikka on kehittynyt valtavin harppauksin. Apu­namme on tänä päivänä laitteita, joista muutama vuosikymmen sitten ei osattu edes uneksia. On syntynyt lukuisia aivan uusia ammatteja. Monella alalla tarvitaan tarkkaa erityisosaamista. Ihmistä hoidetaan yhä tarkemmin tutkimuksin ja täsmä­lääkkein. Tutkimustyön merkitys kaikilla aloilla on lisääntynyt. Onko esimerkiksi koskaan ennen tehty niin paljon väitöskirjoja kuin tänä päivänä tehdään? Myös opettamisesta ja oppimisesta on tutkimuksin saatu lisää tietoa ja teorioita.

Kaiken järjen mukaan meillä pitäisi olla kaikki erinomaisesti. Kaiken järjen mukaan ihmisten pitäisi olla terveempiä kuin ennen. Kaiken järjen mukaan tutkitun tiedon luulisi tuovan hyvinvointia ja tasapainoa ihmisten elämään. Mutta mikä on totuus? Olemmeko aikaisempaa terveempiä, tasa­painoisempia ja paremmin voivia?

Aikamme paradokseja on, että kaikesta kehi­tyksestä huolimatta (vai siitä syystä?) toisilla menee hyvin ja toisilla huonosti. Työtahti on kiris­tynyt niin, että yhä nuoremmat uupuvat työnsä ääreen, jotkut taas hyytyvät tarpeettomuuteen. On aloja, joissa maksetaan ”tähtitieteellisiä” palkki­oita, jotkut taas eivät ole saaneet palkkaa omasta työstään ehkä koskaan. Kaikille ei riitä opiskelu-paikkoja, toisille ei koulu eikä teoreettinen opis­kelu avaudu lainkaan. Opettaminen ja oppiminen ovat käyneet yhä rankemmiksi. Kaikista oppimisen teorioista huolimatta oppimisvaikeudet ovat vuosi vuodelta lisääntyneet ja Lisääntymässä. Mistä kaikesta voi olla kysymys?

Konttaaminen valmistaa lasta oppimiseen

Olen Suomen Kinesiologiayhdistyksen sihteerinä ja nyttemmin puheenjohtajana saanut etuoikeuden keskustella lukuisten opettajien, erityisopettajien ja koulukuraattoreiden sekä päiväkodeissa työskente­levien opettajien ja erityisopettajien kanssa. He ovat työssään havainneet, että yhä useammalla lap­sella on vaikeuksia oppimisessa, ja että yhä enem­män on vauvaikäisiä lapsia, jotka eivät konttaa. Oppimiskinesiologian näkökulmasta konttaamatto­muus ennakoi mahdollisia vaikeuksia oppimisessa, sillä kontatessaan lapsi harjaannuttaa lateraalista toiminnallisuuttaan eli kehonsa ja aivojensa vasem­man ja oikean puolen yhteistyötä, mikä on edelly­tys monille oppimisessa tarvittaville taidoille.

Mikä tekee konttaamisesta oppimisen kannalta niin merkittävän taidon? Pysyäkseen tasapainossa lapsi siirtää kontatessaan samanaikaisesti vastak­kaisten puolten raajoja, esimerkiksi vasenta kättä ja oikeaa jalkaa, joita ohjaavat vastakkaiset aivopuo­liskot yhteistyössä samanaikaisesti. Se taas edellyt­tää, että kummankin aivopuoliskon yhteydet ohjaamaansa kehon vastakkaiseen puoleen ovat yhtä kehittyneet; ellei näin ole, lapsi ei kykene liikutta­maan samanaikaisesti vastakkaista kättä ja jalkaa.

Kun lapsi yrittää liikkeelle nostamalla ilmaan saman puolen käden ja jalan, hän menettää tasa-painon eikä konttaaminen onnistu. Kekseliäänä lapsi etsii erilaisia jommankumman puolen yksi-puoleisia, homolateraalisia tapoja edetä (tai peruut­taa) vetämällä itseään esimerkiksi toisella kyljel­lään eteenpäin kyynärvarren avulla tai esimerkiksi vetämään vahvemmalla jalallaan itseään istuallaan eteenpäin. Yleensä näissä tavoissa edetä lapsi käyt­tää aktiivisesti saman puolen kättä ja jalkaa.

Tiedetään, että pääosin aivopuoliskot ohjaavat ris­tikkäin kehon vastakkaisia puolia. Vasen aivopuo­lisko ohjaa siis kehon oikeaa puolta (oikeaa kättä ja jalkaa) ja oikea aivopuolisko ohjaa vastaavasti kehon vasenta puolta (vasenta kättä ja jalkaa). Ris­tikkäisyys koskee myös aistien toimintaa; oikeaa silmää ja oikeaa korvaa ohjaaja niiden keräämää aisti-informaatiota käsittelee varsinaisesti vasen aivopuolisko ja vastaavalla tavalla oikea aivopuolisko ohjaaja käsittelee vasemman silmän ja korvan havaitsemaa informaatiota.

Yleisesti ottaen vasen aivopuolisko käsittelee ja erittelee loogis-verbaalista informaatiota. Sen ohjaamina oikea silmä ja oikea korva keskittyvät näke­mään ja kuulemaan sekä erottelemaan yksityiskohtia (esi­merkiksi yksittäisiä sanoja ja nuotteja). Yleensä oikea aivopuolisko hahmottaa kokonaisuuksia kuval­lisesti ja intuitiivisesti. Se ohjaa vasenta silmää näkemään ja vasenta korvaa kuu­lemaan kokonaisuuk­sia, muotoja, sävyjä ja tunnelmia (esi­merkiksi tunnistamaan ihmisten sanattomista viesteistä tunnetiloja ja nauttimaan musii­kissa sen melodiasta).

Oppilaita, joilla on vajavainen kyky kohdistaa havaintoja, nimitetään usein tarkkaamattomiksi, heikkolahjaisiksi, kielellisesti jälkeenjääneiksi tai hyperaktiivisiksi. Kehon etu- ja takaosien yhteistyö sekä toi­saalta aivoissa otsalohkojen ja aivorungon välinen yhteys mahdollistaa havaintojen koh­distamisen tilanteen mukaisesti: nähdä sekä metsä että siinä olevat merkittävät puut. Oppilaat pystyvät yhdistämään aivojen taka-osiin jo tallentuneen tiedon uuteen tietoon ja kykenevät käsittelemään ja ilmaisemaan sitä aivojen etuosissa.

Uudet, oudot ja haastavat oppimistilanteet saattavat aiheuttaa sekä mielen että kehon kireyttä, mitkä haittaavat ymmärtävää havait­semista. Aivojen etulohkojen toiminta liittyy ymmärtämiseen, liikkeiden hallintaan ja jär­kiperäiseen käyttäytymiseen, mikä on tärkeää sosiaalisissa tilanteissa. Oppimiskinesiologian aivojumppa -ohjel­massa on kuusi liikettä vapauttamassa mielen ja kehon kireyttä sekä kehittämässä kykyä keskittyä, suunnata havaintoja ja suhteuttaa niitä ymmärtävästi.

Ylä- ja alaosien yhteistyö ajatuksen, tunteen, puheen ja toiminnan jäsentyminen

Kyvyttömyys yhdistää aistein havaittu tieto sisäiseen tunnekokemukseen vai­keuttaa ymmärtävää oppimista. Kyvyttömyys yhdistää äly ja tunne aiheuttaa irrationaalista pelkoa, ”pakene tai taistele” -reaktioita, vaikeutta kokea tai ilmaista tun­teita. Ellei sydän ole mukana, älyään voi käyttää tuhoamiseen. Aivojen sekä kehon ylä- ja alaosien saumaton yhteistyö mahdollistaa ulkoisten ja sisäisten havaintojen erittelemisen ja jäsentämisen sekä älyn että tunteen avulla.

Aivojen kuorikerros käsittelee abstraktia tiedollista ajattelua ja keskiaivojen limbinen alue käsittelee tunnesisältöä sekä aivorungon aivoverkko suodattaa olennaisen informaation epäolennaisesta sekä säätelee valppaustilaa. Mitään ei voi todella oppia, jos se ei yhdisty tunteisiin eikä henkilökohtaisiin merkityksiin. Toisaalta mieli ja keho rentoina oppija on valmis ottamaan vastaan uutta tietoa ilman kiel­teisten tunteiden painolastia. Oppimiskinesiologian aivojumppa -ohjelmassa on seitsemän harjoitusta vahvistamassa koske­tus-, asento- ja liikeaisti-informaatiota, mikä auttaa yhdistämään käsitteellisen ajattelun ja tunnekokemuksen.

Aivojumppa ja kokovartalo-oppiminen

Taas on yksi lukuvuosi pitkällä ja oppimisen eteen kovasti aherrettu. Koejaksot ovat sujuneet monilta erinomaisesti, joidenkin saavutuksissa ei ole hurraamista. Onko siis osa oppilaista lah­jakkaita ja toiset vain yksinkertaisesti laiskoja, lahjattomia tai tyhmiä? Mistä lahjakkuudessa onkaan kysymys? Entä ”tyhmyydessä”?

Neurofysiologi Carla Hannaford on tutki­muksessaan havainnut menestyvien oppilaiden käsittelevän ympärillään olevaa tietoa loogis­verbaalisen vasemman aivopuoliskon avulla. Erityisopetusta tarvitsevien ja koulussa oppi­misen vaikeuksia potevien oppilaiden hän havaitsi olevan kinesteettisiä ja kokonaisval­taisesti oikean aivopuoliskon avulla oppivia. Myös kokenut erityisopettaja Anna-Maija Hin­tikka korostaa oppimisen ”kokovartalo -luon­netta”.

Kun oppimisessa on mahdollista yhdistää ”pää ja kehon liikkeet”, on monen oppilaan kohdalla havaittu, että ”lahjatonkin” oppilas oppii ja voi saavuttaa nopeastikin ikätoverinsa. Hän kehittyy tekemään ymmärtäviä havaintoja, erittele­mään havaitsemaansa loogisesti ja hahmotta­maan oppimaansa kokonaisuutena. Hän oppii viihtymään itsessään, yhdistämään järjen ja tunteen, ilmaisemaan itseään sekä osallistumaan joustavasti erilaisissa tilanteissa? Ainakin hänelle tulisi suoda mahdollisuuksia kehittyä siinä kaikessa.

Anja Valtonen, Kinesiologia- & EduKoo Uutiset 3 / 2000